Sito in Italia dove è possibile acquistare la consegna acquisto Viagra a buon mercato e di alta qualità in ogni parte del mondo.

Microsoft word - alku[1].doc

Se oli paha vuosi. Syksystä asti tuntui, että kaikki mahdollinen meni päin helvettiä. Meikäläisen kir- jolohifirma oli siihen asti ehtinyt pyöriä jo reilut kahdeksan vuotta. Kalan hinta ja elinkeinon kan- nattavuus oli toki vaihdellut rajustikin noiden vuosien aikana. Niinhän se oli tosin tehnyt siitä asti kun kalaa oli alettu Suomessa enemmälti kasvattaa. Tähän asti olin kuitenkin saanut kiittää kädet kyynärpäitä myöden ristissä kohtaloa, Jumalaa, tai jotain muuta itseäni korkeampaa instanssia tuu- ristani. Pääomani eli kalat, olivat nimittäin pysyneet aina suurimmaksi osaksi hengissä ja kasvatus- kassin sisäpuolella. Sitten tuli SE myrsky…
Se parin vuorokauden pätkä lokakuisella suomenlahdella on muuttunut muistissani jotenkin utui- seksi ajanjaksoksi. Muistan vain valtavan huolen ja epätoivon, sekä pirstaleita kaoottisesta raadan- nasta myrskyn runtelemien kasvatuskehikkojen pitämiseksi pinnalla. Muistan, että jossain vaiheessa luulimme työntekijöideni kanssa jo onnistuneemmekin kun notkuviin ja rikkonaisiin, hätäisesti köy- dellä varmistettuihin kasvatuskehikoihin oli ympäriinsä saatu taljaliinoilla kiinnitettyä leegio 200 litraisia tynnyreitä. Niiden oli määrä pitää pinnalla kehikoita ja niiden varassa roikkuvia verkkoal- taita kaloineen. Illalla se uskomaton myrsky sai kuitenkin jostain salareservistään niin paljon lisää voimaa, että mukamas suojaisessa Saaren poukamassa kelluvalla laitoksellamme oleminen olisi ol- lut lähinnä itsetuhoista hulluutta. Sulkeuduimme työntekijöideni kanssa Saarella olevaan mökkiin ja jäimme odottamaan mitä aamun valo paljastaisi. Kuudesta kasvatuskehikosta neljä oli hajonnut kap- paleiksi ja olin siis tahtomattani istuttanut suomenlahteen hyvinkin 40 tonnia parikiloisia kirjolohia. Loput parikymmentä tonnia kaloja perattiin sinä syksynä ja koska hinta oli paras vuosikausiin niin ne rahat riittivät melkein rehulaskujen maksamiseen. Pankkilainaakin oli jäljellä enää sen verran, et- tä myymällä velan vakuutena olevan taloni, olisin voinut lainan hoitaa ja osa talorahoista olisi ehkä jäänytkin. Siinä kohtaa iski kuitenkin hulluus. Ajatus siitä, että kahdeksan vuoden ankara työ olisi valunut kuin kusena kintuille, oli minulle liikaa. Lopullisesti niksahti kun avuliaat ”ystäväni” tulivat kertomaan miten pienellä kotikylälläni oltiin vahingoniloisena spekuloitu ”lohikeisarin” paskaista loppua. Surutta otin lisää lainaa taloani ja jaka- mattoman kotitilan minulle kuuluvaa puolikasta vastaan. Se oli saatanallinen kasa rahaa. Sillä rahal- la hinattiin sitten keväällä Saareen uudet Norjalaiset myrskynkestävät muoviraamit ja niihin erikois- vahvat kasvatuskassit. Suurellisesti hommasin vielä joka raamiin tuhat kiloa kalanrehua sisuksiinsa nielevän ruokinta-automaatinkin. Maltaita se maksoi, mutta olin laskenut että automatisoidun ruo- kinnan ansiosta pärjäisin ruokinnassa yksin. Ostettua työvoimaa tarvitsisin vain perkuuseen. Tank- kiautot toivat vielä Kainuusta ennätykselliset 70000 kappaletta vajaan vaaksan mittaisia kirjolohi- Kesä meni jotenkin, vaikka koville se otti. Vaimo ja tytärpuoleni alkoivat tuntua kuin vierailta ihmi- siltä, sillä minä käytännössä asuin laitoksella. Sitten tuli syksy ja mantereella sijaitseva peltinen per- kuu- ja jalostushallimme heräsi kuumeiseen hyörinään. Entiset työntekijäni suostuivat alkamaan perkuusesongin ajaksi ”pätkätöihin”, vaikka syksyllä irtisanottujen miesten katkeruuden olisi huo- mannut kuuromykkäsokeakin. Entisestä joustosta ja yhteishengestä oli turha puhuakaan ja jokaises- ta ylityötunnista piti nyt maksaa asianmukaiset ”rosentit”. Se johti siihen, että yritin entisestäänkin lisätä omaa työpanostani ja nukkuminenkin alkoi käydä vähiin. Kävi myös ilmi, että moni muukin kalankasvattaja oli viimesyksyisten huippuhintojen rohkaisemana lisännyt roimasti kasvatusmääri- ään. Siitä seurasi tietysti, että kalan hinta syöksyi nyt niin syvälle pohjamutiin, ettei persreikääkään jäänyt näkyviin. Paniikissa sanoin irti taas yhden perkaajani ja ”pyysin” vaimoa apuun. Hän ei kui- tenkaan saanut vapaata hoitajapulan piinaamasta terveyskeskuksesta. Jatkuvien ylitöiden ras- kauttamana hän ei halunnut myöskään jokaisena kolmivuorotyönsä vapaahetkenä singahtaa lohia perkaamaan. Sen keskustelun päätteeksi taisin ladella kokomoisen rivin perkeleitä ja lopuksi toivot- taa hänet tervemenneeksi melkoisen tuliseen osoitteeseen. Siitä seurasi, ettei minun tarvinnut käydä enää lainkaan kotona nukkumassa. Edes kotiin soittaminen ei katkaissut raivoisaa raatamista. Sillo- in tuntui nimittäin, että vaimo oli nostanut jo tytönkin minua vastaan. Nyt tajuan toki, että ei kai tuollainen kymmenvuotiaskaan jaksa loputtomiin kuunnella lopen uupuneen ja ahdistuneen aikuisen Siinä vaiheessa sitten putosi kalan hinta vieläkin alemmas ja minä aloin jättää vastaamatta kun pan- kista tai rehufirmasta yritettiin soittaa maksamattomien lyhennysten takia. Viimeisenä keinona pää- tin yrittää saada puoli-ilmaisesta kalasta hiukan parempaa hintaa alkamalla perattuna myymisen si- jaan jalostamaan itse mahdollisimman suuren osan kaloista. Savu-uuni sauhusi nyt yötä päivää ja minä seisoin tauotta perkaamassa tai fileoimassa. Varmasti ilman metallikudoksista viiltohanskaa olisin tuhat kertaa amputoinut vasemman käteni kun unenpuutteesta sekopäisenä leikkasin kalaa. Suunnilleen noihin aikoihin aloin sitten oksentamaan sapen lisäksi myös verta. Työntekijänikin ta- jusivat, että en ollut enää kovin häävissä kunnossa. Aiemmasta katkeruudestaan huolimatta he sitten pakottivat eräänä iltana minut perkaamon toimistokopin laverille nukkumaan. Itse he lupasivat jää- dä ylitöihin hoitamaan minun ilta- ja yöhommani. Nukuin yhtä soittoa yli puolitoista vuorokautta ja kun heräsin olin pitkästä aikaa melko selväpäinen. Tajusin mahdottomaksi oikaista firmani syöksy- kierrettä ja aloin myymään suuria kalamääriä kuititta ja käteisellä. Se ei ollut vaikeaa sillä se on yleinen tapa tällä alalla. Tarjoamani määrät olivat kuitenkin niin suuria, etteivät ostajani uskaltaneet ostaa kaikkea ilman kuitteja. Niinpä tein kuitit käteisostoista kun niitä vaadittiin ja heitin sitten omat kappaleeni roskikseen. Yritin vain saada mahdollisimman paljon rahaa kasaan ennen kuin turmio Turmio tuli, ja kaikille velkojille oli aivan selvää, että kaloja oli loppusuoralla kadonnut melkoisia määriä jonnekin. Asiasta tuli tietysti poliisitutkinta. Poliisin ei ollut ilmeisesti kovinkaan vaikeaa löytää rahoja siitä suuren helsinkiläispankin tallelokerosta, jonka olin tunnollisesti omalla nimelläni vuokrannut. Siitä pamahti syyte velallisen epärehellisyydestä ja ties mistä muusta. Oikeutta käytiin ja häkkiä tuli tavallistakin enemmän, koska olin koko rikostutkinnan ja oikeusprosessin ajan täysin yhteistyöhaluton. Koetin kuulemma kaikin mahdollisin tavoin haitata tutkintaa. Kun kaikki lopulta oli ohi, niin taisin tuntea suoranaista helpotusta kun sellin ovi kolahti kiinni takanani. Vankeusajasta en muista mitään merkittävää, se oli alusta loppuun niin saman toistoa. Ensimmäiset kuukaudet tai- sin sitä paitsi olla enemmän unessa kuin hereillä. Kun sitten viimein yhteiskunta katsoi minut sovituksen tehneeksi mieheksi, oli taas varhainen ke- vät. Kun seisoin keskipäivän valossa vankilan muurien ulkopuolella odottamassa sisartani minua hakemaan, ei minulla ollut aavistustakaan mitä tästä eteenpäin. Siskoni oli sinnikkäästi käynyt ta- paamassa minua koko vankeuteni ajan. Vaimoni taas oli avioeroa haettuaan ja saatuaan vain puhe- limitse ilmoittanut, ettei tarvitsisi pitää enää mitään yhteyttä. Autossa matkalla kotiin kertoi sisareni, että kotitilan maita oli myyty velkojeni maksuksi. Hän oli kuitenkin omassa osassaan säilyttänyt saaren jonka rantavesiin olin omaisuuteni hukannut. Tietäessään kuinka vaikealta minusta tuntui tulla hänen nurkkiinsa loisimaan ja koko kylän ivanauruja ja surkutteluja kuulemaan, ehdotti hän et- tä majoittuisin niin tahtoessani Saareen kesäksi. Saisin rauhassa hiukan selvitellä tuntojani. Omak- sikin ihmeekseni totesin, ettei ajatus tuntunut lainkaan vastenmieliseltä, joten niin sovittiin. Siinä sitten seisoin taas Saaren pitkällä ponttonilaiturilla katsellen vuoroin Saarta harmaine mökkei- neen ja vajoineen ja vuoroin laiturin ympärillä aaltoilevaa vihreää vettä. Vaikka verkkoaltaat nyt puuttuivatkin maisemasta, tuntui se enemmän kotiintulolta kuin olisin voinut itsekään uskoa. Astellessani verkalleen laiturilta rantakalliolle ja edelleen tuttua polkua mökille, sorisi korvissani kuin suuren ihmisjoukon hiljainen supina. Sytytellessäni tulta mökin suureen luonnonkivistä muu- rattuun leivinuuniin, tajusin itsekin sen ”supinan” kuuluneen korvissani aina täällä ollessani. Se oli alkanut siitä kun lapsena ensimmäistä kertaa pääsin tänne kalaan isän ja vaarin kanssa. Alati niin hallitsevana läsnä olevan meren ääntä se kai oli. Sain tulen tarttumaan suuriin oranssinpunertaviin leppähalkoihin ja menin ulos haistelemaan meren ja piipusta sakeana tupruavan leppäsavun ihanaa tuoksua. Savun tuoksu toi mieleeni ne sadat kerrat kun saaren vanhassa savusaunassa oli savustettu kalaa, ja joskus lihaakin. Se oli aina ollut suvun miehille jotenkin hartaan juhlallinen toimitus johon sisältyi paljon istumista ja hiljaista miettimistä. Vaan niinpä oli saunamme savukalakin tunnettu maustaan ympäri pitäjän. Havahdun mietteistäni kun savuherkkujen muisteluilla kiusattu vatsani vaikertaa niin, että tajuan minulla olevan tolkuttoman nälän. Palaan mökkiin katsomaan mitä Sisko armas on varustanut nestekaasujääkaappiin. Haukatessani lenkkimakkaraa ja ruisleipää tajuan, että viikon päästä on vappu. Päätänkin laskea mereen muutamia verkkoja jotta saisin savukalaa suuhuni Vaikka suvullamme onkin ollut maatila mantereella jo toista sataa vuotta, niin tämä saari on ollut jo paljon ennen sitä. Täältä ”vesipellosta” on nostettu se sato joka runsaudellaan mahdollisti senkin, että vaarini vaari aikoinaan päätti muuttaa mantereelle ja ruveta leikkimään maanviljelijää. Tänne vaan hänkin kuulemma usein palasi. Sekin maanviljelijän tytär jonka naituaan hän oli maatilansa saanut, alkoi tarinan mukaan vihaamaan tätä paikkaa. Koskaan ei hän tänne sitten jalallaan astunut- kaan. Tuo esi-isäni oli kuitenkin edistyksellinen mies. Kalarahoillaan hän uudisti ja rakensi tilaa kunnes se oli kylän nykyaikaisin ja vaurain talo. Suomuiset rahat ovat siitä eteenkinpäin auttaneet pitämään tilan aina muun kylän kateuden kohteena. Joten kalaa täältä on aina tullut, ja niin tuli nyt- kin. Vappuaattona aloin jo aamuyöstä sauhuttamaan kalaa saunassa. Puoliltapäivin soitti Sisko ja pyyteli minua kotiin vappua juhlimaan, mutta ajatuskin Saarelta lähtemisestä tuntui todella vasten- mieliseltä. Sovimmekin, että hän tulee iltasella noutamaan savukalaa ja tuo samalla minulle muuta ruokaa. Vapun kunniaksi tilasin myös korillisen olutta. Siskon saavuttua keitin kahvit ja maiste- limme savukalaa ja tummaa leipää. Sisko kehui minua aivan yhtä hyväksi savumestariksi kuin vaari ja isäkin olivat olleet. Myöntää täytyykin, että helkkarin hyvää oli kala. Yksin jäätyäni koppasin kainalooni jo jonkin verran vajentuneen kaljakorin ja astelin saunalle. Aamusta asti savunnut sauna oli nyt, tulen jo aikaa sitten sammuttua makeimmassa kylpykunnossa. Kiukaan puolentoista kuution kivimassan ansiosta se tulisi olemaan sitä vielä lähes vuorokauden ajan. Saunassa viipyili vielä sa- vukalan ja leppäsavun makea tuoksu ja löylyt hyväilivät pehmoisina kuin kostea sametti. Olut kutit- teli mukavasti tukanjuuria ja olo oli mainio. Siinä lauteilla makoillessani tuli mieleeni sekin kerta, kun ensimmäisen tyttöystäväni kanssa olimme saaressa yöretkellä. Päätin tehdä häneen vaikutuksen kylvettämällä hänet kuuluisassa savusaunassamme. Se oli samalla ensimmäinen kerta kun lämmitin saunan aivan itse, sillä niin vaari kuin isäkin olivat aina halunneet tehdä sen yksin ja aivan ilman apua. Pitkin päivää polttelin kiukaan alla komeaa tulta ruokkimalla sitä tervaisilla mäntyhaloilla ja kuusella. Ymmärsin antaa tulen sammua, ja sitten talu- tin mielitiettyni kitkerän tuoksuiseen kammioon. Ihmettelin itsekin vedet silmiin nostavaa katkua, mutta arvelin sen häviävän kunhan heittäisin löylyä. Muistin nimittäin aina puhutun ”häkälöylyis- tä”. Tälläsin kiukaalle reilusti vettä ja sitten… Ilmaan ampaisi tulisen löylyn lisäksi miljoonia noki- sia ”laskuvarjojääkäreitä”. Lensimme yhtä kyytiä ulos saunasta, mutta olimme jo mustempia kuin mustinkaan afrikkalainen. Kotiinlähtöhän siitä tuli. Kotisaunassa sitten jynssäsimme itseämme mel- koisen tovin ennen kuin aloimme taas muistuttaa väriltämme eurooppalaisen rodun edustajia. Ei se lempi tosin vielä aivan siihen päättynyt, vaikkei tytöstä vaimoani tullutkaan. Hyötypuolena voi kuitenkin mainita ainakin sen, että jo seuraavana päivänä opetti isä minulle alkeet savusaunamme Siinä löylytellessä vaihtui ilta pikkuhiljaa jo yöksi ja kaljakoppakin tyhjeni uhkaavasti. Siirryin mökkiin tuhoamaan viimeisiä kaljoja, eikä olokaan ollut enää lainkaan mukava. Itse asiassa taisin jo hiukan itkeä pirauttaakin kurjaa kohtaloani ja omaisuuteni ja perheeni menettämistä. Kaljat loppui- vat ennen kuin ehtivät sulattamaan rintalastan alla möykkynä tuntuvaa pahaa oloa ja ahdistusta. Se olikin ollut turtana ja hiljaa aina firman kaatumisesta asti. Nyt se oli kuitenkin herännyt ja minusta tuntui humalaisen johdonmukaisesti, että jos kalja kerran oli sen herättänyt, niin jokin vahvempi sen varmasti taas tainnuttaisi. Saaressa ei kuitenkaan ollut muuta alkoholia kuin neljä litraa testosteroni- pirtua, jota käytetään kalanruuan seassa kun käännetään naaraskaloja koiraiksi. Kun tällaisen naa- ras/koiraan siittiöillä hedelmöittää tavallisen naaraan munasoluja, ovat kaikki syntyvät poikaset naa- raita. Hormonipirtu oli jäänyt saareen kun joitakin vuosia aiemmin kasvatin kokeeksi emokaloja eräälle poikaskasvattajalle. Niin että paskat, testosteroniahan pursuin itsekin, joten huiviin vaan. Muistan vielä kuinka jossain vaiheessa yötä huusin ja itkin tuuleen raivoani ja pahaa oloani. Seuraa- va muistikuvani onkin viikko vapusta, kun sisareni tuli saareen katsomaan miksen vastaa puheli- meen. Siinä vaiheessa olivat pirtupullot tyhjät ja makasin raivoisasti vapisten sängyssä, johon Sisko oli minut raijannut lattialta. Siinä olin paskoissani ja oksennuksissani maannut. Sisko viipyi luonani kolme päivää lusikoiden minuun liemiään ja puurojaan vaikka paninkin pirusti hanttiin. Viinaa teki edelleenkin mieli niin, että sielua pakotti. Hänen rakkauden ja huolen vah- vistama tahtonsa oli kuitenkin lujempi kuin minun haluni. Vapinan lakattua ja ruokahaluni palattua sain suostuteltua hänet lähtemään. Ensin sain kuitenkin pyhästi luvata, että en enää sortuisi niin itse- tuhoisiin hillittömyyksiin. Vaikka emme tavalliseen tapaamme olleet nytkään paljoa puhuneet kes- kenämme, niin tiesin hänen nyt niin kuin aina ennenkin tietävän tarkalleen mitä minun sielussani liikkui. Se taisi lopultakin olla se varsinainen syy siihen, että hän suostui jättämään minut saareen ahdistukseni kanssa. Hän tiesi tarkalleen miten epätoivoisesti kaipasin olla yksin. Aina minulle oli viina maistunut siinä kuin kenelle tahansa muullekin, mutta tällaista janoa en ollut tuntenut koskaan ennen. Tuntui että ne vappuöiset oluet olivat vapauttaneet pintaan ahdistuksen jo- ka vaati rauhoittuakseen koko ajan pientä napanderia. Sisko kieltäytyi itsepintaisesti tuomasta saa- reen mitään pilsneriä vahvempaa, tai edes antamasta minulle rahaa. Aloin siis ammentamaan rahaa sieltä, mistä sukumme miehet olivat sitä aina ammentaneet. Kalaa ui verkkoihin hyvin. Tuttu kala- kauppias jolle kerran viikossa myin sumppuni tyhjäksi, alkoi epäillä minun ostavan kaloja muiltakin kalastajilta ja trokaavan niitä sitten hänelle. Totta onkin, että leveä ”ruokintalotjani” joka oli huono- kuntoisuuttaan jäänyt pesänhoitajalta myymättä, oli joinain kertoina lähes ylilastissa. Se oli sentään tehty kantamaan 750 kiloinen suursäkki kalanrehua. Koska konkurssissani oli joutunut kuseen myös useita kalatukkureita, ei kukaan uskaltanut ostaa minulta grammaakaan kalaa ilman kuittia. Vouti puolestaan odotti edelleenkin innokkaasti, että alkaisin tienata jotain. Sisarestani tulikin äkisti varsin menestyksekäs ammattikalastaja. Kuitit tehtiin sisareni nimiin ja hän sai myös suurimman osan ra- hoista. Minä otin vain sen mitä tarvitsin pysyäkseni koko ajan pienessä näkäräisessä. Aluksi Sisko vastusti ponnekkaasti moista järjestelyä, mutta taipui lopulta ja ilmoitti aikovansa vain säilyttää ra- Kesä kului kalastellen ja ryypiskellen. Kalaa tuli edelleenkin todella hyvin, ja kossua kului jo liki pari putelia päivässä. En minä silti juurikaan perskännissä kekkuloinut, kyse oli pikemminkin erään- laisesta omaehtoisesta lääkinnästä kuin juopottelusta. Niin ainakin itselleni selitin. Sisko soitteli nyt minulle joka ilta ja oli uhannut ajaa välittömästi saareen mikäli en vastaisi puhelimeen. Pari kertaa niin tapahtuikin, kun en tavallista tukevammassa kännissä vastannut kun se helvetinkone soi. Kun kesä sitten alkoi kääntyä syksyksi, aloin itsekin olla melkoisen huolissani itsestäni. Tai ainakin mie- lenterveydestäni. Se hemmetin ”supina” jota olin aina saaressa ollessani kuullut korvissani, alkoi voimistua. Olin jo kuulevinani siinä kokonaisia sanojakin, jotka kuitenkin olivat tuttuudestaan huo- limatta juuri ja juuri ymmärtämiskynnyksen alapuolella. Selvää kuitenkin oli, että enää ei ollut ky- symys mistään meren kohinasta. Koetin hoitaa oireita lisäämällä ”lääkeannosta”, mutta se johti vain siihen, että aloin ääniharjojen lisäksi myös näkemään ”pöpöjä”. Se oli kuiskutteluun liittyvää levo- tonta liikettä näkökenttäni reuna-alueilla, ja silloin tällöin jokin selvempi vilahdus pienestä piiloon livistävästä otuksesta. Jatkuvan ahdistuksen lisäksi alkoi sitten pelottaakin aika-ajoin niin perkelees- ti. Ymmärsin itsekin, että jos vielä lisään ryyppäämistä, niin en pysty enää kalastamaan. Se taas oli- si omaehtoisen lääkintäni loppu. Muutin siis lääkkeen annostusrytmiä. Aiemman jatkuvan tissut- telun sijasta aloin taas vetää iltaisin Siskon soitettua kunnon perskännejä. Päivät olivat tosin sen myötä entistä kamalampia ja harhaisempia, mutta ainakin saatoin ”nukkua” öisin. Näin sain vaivoin hoidettua myös kalastusta. Olihan tässä annostustavassa joskus myös se häviävän lyhyt autuuden hetki, kun nousuhumala kannattaa ihmistä kaikkien huolien ja murheiden yläpuolella. Homma jat- kui sellaisena kunnes tuli se syksy-yö, joka muutti kaiken. Sinä iltana olin lämmittänyt saunankin, ja siskoni soitettua iltasoittonsa aloin tosissani kurlaamaan. Kossu oli sinällään jo jonkin aikaa tehnyt mahan tosi kipeäksi, joten join sitä nykyään piimän kans- sa. Tällä kertaa minulla oli sen kyytipojaksi kalanostajani tuomaa munalikööriä. Heittelin roimia löylyjä ja aloin olla jo aika simassa. Istuessani välillä saunan kuistilla vilvoittelemassa, harhaili kat- seeni pitkin saaren rantaan murtuvien maininkien lakeutta. Muutaman kerran tavoitti katseeni kuun- möllykän valossa jotain mustaa joka pilkahteli aaltojen välistä lähestyen hiljakseen rantaa. Seurailin sen lähestymistä siinä naukkuja kippaillessani ja aloin olla jo varma siitä, että se oli jokin eläin. Se nimittäin lähestyi minua pikemminkin uiden kuin ajelehtien. –Hylje varmaankin, tuumiin ääneen. Paskat olivat kuitenkin tulla siihen kuistinpenkille, kun ”hylkeeni” lähelle rantaa päästyään nosti Tuijotin mustiin suomuisiin kasvoihin, joissa paloivat kirkkaankeltaiset suuret silmät. Niiden kes- kellä oli luonnottoman suuret soikeat pupillit. Nenä oli vain kaksi reikää kasvoissa. Kun otus irvisti minulle pirullisesti, niin leveä suu välkkyi valkoisia kuin viilalla teroitettuja hampaita,. Huusin…. Huusin helvetin kovaa, ja otus sukelsi näkymättömiin. Huusin edelleenkin pelosta ja säikähdyk- sestä, mutta kuten äkkiä tajusin, myös hillittömästä raivosta. Harhaa tai totta, niin nyt siitä pirun- sikiöstä tehtäisiin loppu. Jotenkin taisin tuntea tuon juoppohullussa mielessäni syntyneen houreen syylliseksi kaikkeen ahdinkooni ja alennustilaani. Taisin arvella sitä päin käymällä joko vapautu- vani ahdistuksestani tai sitten tuhoutuvani. Kumpikin vaihtoehto olisi helpotus nykyiseen. Juosten painuin laiturin vieressä olevaan rantavajaan ja aloin tempoa sukelluspukua päälleni. Satojen sukel- lusten tuomalla rutiinilla onnistuin saamaan kaikki varusteet päälleni siinäkin kunnossa ja mielenti- lassa. Edelleenkin humalaista uhmaani huutaen hölkötin räpylöiden takia takaperin laiturille. Lope- tin huutamisen vasta kun painoin paineilman annostajan suuhuni ja kierähdin mereen, suuri sukel- luspuukko toisessa ja sukellusvalaisin toisessa kädessäni. Jopa siinäkin mielentilassa oli pinnan alle painumisessa jotakin pysäyttävää ja pahinta kiihkoani rauhoittavaa. Varovasti lisäsin hiukan ilmaa pukuuni jotten vajoaisi pohjaan liian nopeasti vaan eh- tisin tasailla paineen välikorvissani. Nieleskellen tasailin painetta niin, että korvissa vain naksui ja vajosin hiljakseen jalat edellä alaspäin. Olin sukeltanut tässä varmasti kymmeniä kertoja, joten tie- sin tarkalleen, että pohja tulisi vastaan vasta kahdeksassa metrissä. Se olisi paljaasta kalliosta muo- dostunut yhdeksisen metriä leveä ”hylly”. ”Hyllyn” reunalta alas mutapohjaan oli vielä neljän met- rin pudotus ja siitä pohja sitten loivasti syveni aina n. 17 metrin syvyyteen asti. Tunsin räpylöideni kärkien koskettavan pohjaan, koukistin polviani käyden polvilleni kalliopohjalle ja sytytin valon. Oloni oli outo villin raivon jumputtaessa jossain sielun pohjalla, mutta sukeltamiseen liittyvän unenomaisen rauhallisuuden kuitenkin hallitessa mieltä. Kai se kännikin siellä jossain päänupin so- pukassa velloi, vaikkei se enää päällimmäinen tunnetila ollutkaan. Supisijoiden kuorokin oli vaien- Vesi oli kirkasta ja näkyvyys hyvä, niin kuin Lokakuun lopulla usein on. Valonheittimeni kapea ja kirkas kiila haravoi kalliohyllyn pohjaa osumatta muuhun liikkuvaan kuin jokuseen kivinilkkaan. Pimeällä sukeltamisessa on aina ollut mielestäni aivan oma viehätyksensä. Jotenkin tuntui, että kun pystyi näkemään ainoastaan vain kapean valokeilan verran kerrallaan, niin näkikin itse asiassa pal- jon enemmän ja tarkemmin kuin valoisan aikaan sukeltaessaan. Töhäyhin pukuuni sen verran ilmaa, että saatoin täysin neutraalin nosteen turvin nousta pohjalta hitaaseen ”lentoon”. Verkalleen liitelin kalliohyllyn sisäreunaa pitäen pintaan nousevan lähes pystysuoran rinteen oikealla puolellani. Ta- saiselta kalliopohjalta silmiini osui kuitenkin vain leväisiä kiviä ja lisää matomaisia kivinilkkoja suurine mulkosilmineen. Olen aina uskonut, että ainoastaan sukeltajat tietävät kuinka runsaslukui- nen tuo Suomen ainoa eläviä poikasia synnyttävä kalalaji oikein on. Etenkin kun se niin harvoin Olin edennyt nyt parisenkymmentä potkuparia laiturilta kohtisuoraan poispäin ja käännyin vasem- malle. Sain näkyviini kalliohyllyn syvemmälle avautuvan reunan. Käännyin jälleen vasemmalle seuraten hyllyn reunaa takaisin laiturilla päin. Upea painottomuuden tunne ja sukeltamisen rauhal- lisuus olivat jo lähes kokonaan nitistäneet humalaisesta uhostani nousseen raivon ja aggressiivisuu- den enkä enää juurikaan toivonut törmääväni siihen houreeseen jonka perässä olin mereen loikan- nut. Päätinkin palata jo aloittamaani linjaa suunnilleen laiturin vaiheille ja nousta sitten pintaan ja pois vedestä. Hetken kuluttua sainkin valokiilaani raskaan kettingin joka nousi betonilla täytetystä kaivonrenkaasta pintaan pitäen osaltaan paikallaan pinnassa kelluvaa laituria. Tiesin siis laiturin olevan suoraan yläpuolellani. Olin juuri kääntymässä kohti rantaan nousevaa kalliorinnettä kun ki- meän raivokas huuto viilsi tuskallisesti korviani. Sitä ääntä on vaikea verrata mihinkään aiemmin kuulemaani. Lähinnä tulisi kai mieleen saaliinsa kimppuun syöksyneen haukan villi huuto. Kääntyi- lin säikkynä sojottaen lampullani ympäriinsä, sillä veden alla on mahdotonta arvioida kuulemansa äänen suuntaa. Valokiilan osuessa alaspäin putoavaan kalliohyllyn reunaan tajusin sieltä reunan ta- kaisesta syvyydestä nousevan pilvenä jonkin otuksen liikkeelle sotkemaa pohjamutaa. Mutapilven keskeltä ilmestyvä painajainenkaan ei sitten tullut enää yllätyksenä. Piirteet olivat samat jotka olivat muutamaa hetkeä aiemmin painuneet mieleeni tuijottaessani niitä parin sekunnin ajan saunankuistilta. Osoittaessani sitä nyt kauhun jähmettämänä valonheittimellä naamaan, huomasin myös pienet kallonmyötäiset ja ylöspäin suippenevat korvat. Rekisteröin myös suomuista nahkaa olevat uimapoimut teräväkyntisten sormien välissä, kun se yritti kädellään suojata keltaisia silmiään häikäisevältä halogeenilta. Kamalan kirkunan yhä raadellessa korviani se lähestyi minua tavoitellen toisella kädellään kasvojani. Edelleenkin lähes lamautuneena huomasin veistä pitelevän oikean kä- teni nousevan lähinnä symboliseen puolustusasentoon minun ja hirvityksen väliin. Tietoisten aja- tusten poukkoillessa kaoottisena mylläkkänä tajusin jossain mieleni viileän analyyttisessä sopukassa olevani muutaman sekunnin päästä kuollut. Oikean käteni sohiessa hyödyttömästi sukellusveitsellä, ojentui otuksen käsi ällistyttävällä nopeu- della kohti kasvojani. Sen raastaessa sukellusmaskia kasvoiltani oli viimeinen näkyni jokin suuri ja harmaa joka syöksyi huutaen takaani kuin torpedo päin maskiani raastavaa irvistelevää pirulaista. Maski oli repäisty paikoiltaan ja järkyttävän kylmä merivesi huuhteli kasvojani enkä nähnyt enää juuri mitään. Tajusin, että otus ei ollut enää kimpussani vaan kamppaili kiljuen jossain sen huutavan harmaan ”torpedon” kanssa joka oli työntänyt sen irti minusta. Tunsin saan olevani oman mieleni ja ruumiini herra. Pudotin hyödyttömät vehkeet kädestäni ja sormilla hapuillen etsin käteeni kahvan josta vetämällä sain pudotettua sukellusliivini taskuissa olevat lyijypainot. Noustessani korkkina pintaan yhdisti pääni sen näkemäni vilahduksen pelastajastani sen ääneen, joka edelleenkin kantau- tui korviini sekoittuneena sen hirvityksen kirkunaan. Se oli Hylje, ”minun hylkeeni”. Meidän sukumme miehillä on aina ollut aivan omanlaisensa suhtautuminen hylkeisiin. Yleensä me- restä ja kalastuksesta elantonsa saavat ihmiset ovat suhtautuneet niihin toisaalta kilpailijoina, ja toi- saalta oivallisena riistana. Meidän suvussamme ei kuitenkaan tiettävästi kukaan ole koskaan tappa- nut hyljettä. Jo sukupolvien ajan on seutukunnallamme aiheuttanut närää myös se suvussa periyty- nyt tapa, että Saari ja sitä ympäröivät laajat vesialueet luotoineen ovat aina olleet alueita joilla ei hylkeitä metsästetty. Kävipä eräs esi-isäni miestaposta Siperiassakin kun menetti malttinsa tavat- tuaan suoraan teurastuspuuhista erään naapurinsa, joka ei ollut kieltoa kunnioittanut. Tästä ilmeises- ti johtui se seikka, että Saaren tuntumassa oli aina ollut hylkeitä monin verroin ympäröivään saaris- Tosin useimmat niistä harvoista ihmisistä joita olin Saarta isännöidessäni sinne vierainani tuonut, luulivat sukumme olleen varsinaisia hylkeiden suurmetsästäjiä. Moinen väärinkäsitys syntyi hel- posti kun näki ne kymmenet aseet joita oli ripustettu mökin jokaisen huoneen seinälle. Siellä oli vanhoja sepäntekoisia hyljetussareita jostain 1800-luvun alkupuolelta aina toisen maailmansodan aikaisiin tehtaan tekeleisiin asti. Olipa joukossa joku ikivanha hyljekeihäskin. Jokainen vanhempi lähisaariston ja rannikon asukki tietää vieläkin, että niin kauan kuin muistetaan, on rahapulassa ol- lessaan voinut myydä tai pantata hyljetussarinsa hyvään hintaan aina kulloisellekin Saaren isän- nälle. Kun itse joskus poikavuosinani aloin kiinnostua mökin seiniä peittävistä aseista, kertoi isä mi- nulle tämän tarinan aseista ja hylkeistä. Hän painotti kovasti, että tämä hylkeiden ja Saarelaisten vä- linen ”rauhansopimus” velvoitti myös minua. Vaari joka oli kuunnellut vieressä piippuaan rassaillen lisäsi, että yleisesti oltiin muinoin uskottu tämän ”sopimuksen” olleen syy myös Saaren miesten su- kupolvia jatkuneeseen uskomattomaan kalaonneen. Edelleen vaari kertoi eräästä toisesta kum- Aikoinaan oli hylje lihansa lisäksi erityisen arvokas saaristolaisille myös rasvansa vuoksi. Rasvasta keitettiin vernissaa veneisiin ja maaleihin ja jopa lamppuöljyä. Saarelaisten ei kuitenkaan tarvinnut olla ilman öljyä vaikka eivät hylkeitä metsästäneetkään. Joka kevät saapui nimittäin Saaren kotilah- teen valtava parvi rasvaisia piikkikaloja. Parvi oli laiturin tienoilla niin tiheä, että suurella haavilla saattoi ammentaa sadoin kiloin kaloja päivän aikana. Pyyntiin käytettiin joskus myös pientä nuottaa ja kaloista keitettiin suurissa rautapadoissa satoja litroja öljyä joka oli verrattomasti parempaa kuin hylkeenrasvasta konsanaan sai. – Silloin oltiin varmoja siitä, että juuri hylkeet ajelivat tuon jokake- väisen parven lahteen Saarelaisten pyydettäväksi, jatkoi vaari tarinaa. – Väittivätpä monet jopa näh- neensä suurien hylkeiden hahmoja syvyyksissä suuren piikkikalaparven vaiheilla kiertämässä kaloja kuin lammaskoirat, sanoi vaari sen näköisenä ettei ollut epäilystäkään etteikö hän itsekin vankku- matta uskonut kertomaansa. –Öljyt, vernissat ja maalit alettiin sitten aikanaan ostamaan kauppiaalta. Ja kun ensimmäisen kerran jätettiin piikkikalat pyytämättä, niin sen koommin eivät ne ole kotilah- dessa parveilleet, totesi hän vielä ja veti piipustaan pitkiä haikuja kuin alleviivatakseen ettei siitä asiasta ollut muuta sanottavaa. Niinpä en runsaasti hylkeitä nähneenä kummemmin säikähtänytkään kun eräällä verkkokassin tarkastus ja paikkaus-sukelluksellani tapasin ”oman hylkeeni”. Lohifirmani perustamisesta asti minulla oli ollut tapana sukeltaa kunkin verkkokassin sisälle vä- hintäänkin pari kertaa kuukaudessa. Aluksi painuin aina keskelle kassin pohjaa sen syvimmälle kohdalle ja tarkastin ettei siellä ollut kuolleita kaloja jotka painollaan olisivat venyttäneet sen kiinni merenpohjaan. Tällöin se olisi ollut vaarassa repeytyä pohjan kiviin. Jos kuolleita tai huonokuntoi- sia pohjalla makaavia ”hamiloita” oli, niin pujottelin ne verkkopussiin jonka suu oli sidottu 160 mil- lisen muoviputken pätkän ympärille. Pussin täytyttyä raahasin sen pintaan jossa avustaja nosti sen veneeseen ja antoi tarvittaessa minulle uuden. Kun kassin pohja oli puhdas, niin kuin se useimmiten jo valmiiksi oli, niin aloin uida spiraalimaisesti kassin sivuja pintaan päin nousten. Näin saatoin tar- kastaa verkkokassin jokaisen neliösentinkin mahdollisten reikien varalta. Jos reikiä tai niiden alkuja oli, niin otin liivintaskusta langalla ladatun verkkokävyn ja paikkasin reiän. Reiän paikkuussa olin silläkin kertaa kun Hylje ensimmäisen kerran näyttäytyi. Kelluin kassin sisäpuolella täysin hom- maani keskittyneenä kun äkkiä havahduin siihen, että jotakin suurta vilahti näkökentässäni. Kun nostin katseeni kassinparsinnasta niin hätkähdin hiukan kun huomasin verkkokassin ulkopuolella minua kiinnostuneesti tuijottavan suuren hylkeen. Siinä sitä katsellessani ui se niin lähelle minua, että ilman välillämme ollutta verkkoa olisin hyvin ylettänyt käteni ojentamalla koskettamaan sitä. Siinä sitten tuijoteltiin puolin ja toisin melkoinen to- vi. Itsekin ihmettelin, etten missään vaiheessa osannut lainkaan pelätä tuota minusta niin kiinnostu- nutta suurta eläintä. Lopulta havahduin ”silmäpelistämme” ja paikkasin reiän loppuun. Kun sitten jatkoin spiraalimaista tarkastuskierrostani edeten verkkoseinän vierustaa kierros kierrokselta hitaasti ylös, seurasi tuo huvittava otus koko ajan vierelläni verkon toisella puolella. Pinnalle päästyäni ker- toi avustajanikin nähneensä vilaukselta sinnikkään ”ystäväni”. Hämmästys oli kuitenkin melkoinen kun siirryttyäni seuraavan tarkastettavan kassin pohjalle oli Hylje jo siellä odottamassa. Kaikkien sen päiväisten sukellusten ajan se seurasi minua kuin uskollinen koira. Ja kun välillä katsoin, että vieläkö se peijakkaan otus seurasi minua, niin olisin voinut vaikka vannoa sen nauraneen minulle. Kun myöhemmin illalla kerroin rannassa dieselmoottoria ropaaville isälle ja vaarille uudesta ”ystä- västäni”, meni isä yllättäen melko totisen näköiseksi. Hän totesikin vain hiljaa. - Jaaha, no sitä sinun ei tarvitse ainakaan yhtään pelätä. Huomasin vaarin aikovan sanoa vielä muutakin mutta isän jäätä- vä mulkaisu sai hänet toisiin tuumiin. – Täytyyhän pojalle kertoa, yritti vaari kuitenkin vielä. – Täy- tyy, mutta kuten tiedät niin se homma kuuluu minulle sitten kun katson ajan ja paikan sopiviksi, kuittasi vielä isä ja sai vaarin tuhahtaen kääntymään piippunsa puoleen. Muuta en sillä kertaa saanut äijistä irti. Ja vaikka asia silloin kiinnostikin, niin hautautui se nopeasti muiden aatosten alle. Hyl- keestä kuitenkin tuli vakituinen sukelluskaverini. Harvoin onnistuinkaan enää livahtamaan veden alle ilman, että se ilmaantui näkyviin naureskellen ja huudellen minulle omalla kielellään. Saatuani pääni pinnan yläpuolelle pärskin hulluna vettä suustani ja nenästäni kauhoen samalla kai- kin voimin kohti rantaa. Päästyäni niin matalaan että jalkani tavoittivat pohjan, naksautin oitis su- kellusliivini hartiasoljen auki ja yritin pudottaa liivin paineilmapulloineen siihen vesirajaan. Koetin sitten parhaani mukaan kontata liukasta kalliota ylös rannalle. Kesti hetken ennen kuin älysin irrot- taa vielä pukuilmaletkun pukuni rinnassa olevasta täyttöventtiilistä ja sain näin pukuilmaletkun va- rassa perässäni raahautuneet laitteet kokonaan irti itsestäni. Päästyäni kuivalle ja pitävälle kalliolle riivin räpylät jaloistani ja juoksin taas suoraan rantavajaan. Uusi ajatukseni sen pirunsikiön tappa- Vapisevin käsin kalastin piilostaan kattotuolin päältä avaimen joka aukaisi varaston seinään kiinni- tetyn vanhan jääkaapin ovea sulkevan munalukon. Jääkaappi oli eristettynä ja ilmatiiviinä havaittu erinomaiseksi paikaksi säilyttää muuten niin helposti pilaantuvaa dynamiittia. Huutaen ja kiroten vetelin nyt leveällä eristysnauhalla 130 grammaisia kivenraivaukseen hankittuja pötkyjä viiden tai kuuden pötkön nipuiksi. Työntelin tulilankanalleihin reiluja lankoja ja likistin nallipihdeillä langat kiinni. Lopuksi teippasin langan ja nallin liitoksen vesitiiviiksi ja työnsit yhden nallin kuhunkin pötkönippuun. Täräytin vielä käyntiin pienen bensageneraattorin ja sytytin laiturille näyttävät va- lonheittimet. Lopuksi koppasin syliin valmistamani neljä ”kasapanosta” sekä tulitikut ja painuin vauhdilla laiturille. Polvistuin nyt valossa kylpevän laiturin päähän ja asetin tulitikun vasten ensim- mäisen tulilangan päätä. Raapaisin askin sytytyspinnalla tulilangan ruutiin painettua tulitikunpäätä, ja odotin langan syttymisestä juoruavaa suhausta ja tulisuihkua. Kirosin kun lanka ei syttynyt ja raavin mielettömänä puoli askia tikkuja ennen kuin se viimein suvaitsi syttyä. Pomppasin pystyyn savuava panos kädessäni ja raivoisalla heilautuksella sinkosin sen suunnilleen sinne, mihin arvelin Toinen tulilanka ei syttynyt vaikka raavin loppuaskin tikkuja vasten sen päätä. Yhä raivosta huutaen juoksin taas rantavajaan ja tempaisin hyllyltä punaisen hätäsoihdun. Soihtu syttyi ensi yrittämällä juostessani takaisin laiturille päin ja magnesium alkoi palaa sokaisevan kirkkaalla liekillä. Olin juuri puolivälissä rannasta ponttonilaiturille johtavaa puuramppia kun ensimmäinen pommi räjähti pais- katen minut melkein nurin. Räjähdystä ei juurikaan kuulunut, mutta teräksinen laituri rämähti kuin sitä olisi lyöty tuhannen kilon moukarilla ja tärähti niin, että ramppikin oli suistua mereen. Pintaan nousi valtava ryöppy kaasukuplia ja sikäli kuin valonheitinten valossa näin, niin kirkas vesi oli sa- mentunut mutaiseksi liejuksi. Kun laituri paukun jälkeen taas tuntui tukevalta jalkojeni alla, painelin taas polvilleni laiturin päähän jättämieni pommien luo. Magnesiumsoihdulla niiden sytyttäminen kävi kuin leikki vain ja sinkosin ne viuhkamaisesti mereen noin kolmenkymmenen metrin päähän toisistaan. Lopuksi heitin vielä soihdun mereen runsaan kymmenen metrin päähän laiturista. Kun soihtu hitaasti upposi pohjaan, valaisi se meren kirkkaanpunaiseksi monen kymmenen neliön alalta. Tuota syvyydestä hehkuvaa kirkasta valoa vasten näin jonkin suurehkon esineen silhuetin lähellä pintaa, vajaan kymmenen metrin päässä laiturista. Ratkesin järjettömään räkäiseen nauruun sillä olin varma, että se saatanan suomunaama sieltä oli nousemassa pintaan suolet sylissään. Samassa pohjalla hehkuva soihtu sammui ja halogeenien va- lossa aloin erottamaan tarkemmin mikä se nyt jo lähes pinnassa oleva mötikkä oikein oli. Luulin nyt sitä suureksi, levottoman veden huojuttamaksi leväkimpuksi, kunnes sen kaman keskellä näkemäni kasvot muuttivat levän hiuksiksi. Räävitön nauruni katkesi kuin giljotiiniin kun katsoin nyt pintaan pulpahtaneita pitkien hiusten kehystämiä naisen kasvoja. Kasvot näyttivät nukkuvan rauhallisilta suljettuine silmineen ja mieleeni välähti, että pommini paineisku oli kenties nostanut pintaan jonkun hukkuneen ihmisen ruumiin. Sitten silmät avautuivat ja kohtasin hetkeksi sumean, lähes tiedotto- man, mutta hätääntyneen katseen. Silmien taas sulkeutuessa ei päähäni mahtunut enää kuin yksi ai- noa ajatus, ja sukelsin mereen. Olin kauhuissani siitä, että olin parhaillaan murhaamassa tuota käsit- tämättömällä tavalle paikalle ilmestynyttä naista pommeilla, joita olin paiskonut mereen juoppo- hulluuskohtaukseni luoman hirvityksen päänmenoksi. Se sai minut uimaan ennennäkemätöntä vauhtia. Tavoitin tajuttoman naisen ja pujotin käteni hänen kainaloonsa, ja aloin vimmatusti hinata häntä rantaan. Olin tuskaisen tietoinen siitä, että jossain al- lamme oli pari kiloa dynamiittia ja kolme palavaa tulilankaa. En ollut ehtinyt uida montaakaan met- riä kun tunsin valtavan iskun kehossani. Kaikki ilma pakeni keuhkoistani, ja korvani helähtivät soimaan tuskan repiessä joka ikistä senttiä kehostani. – Seuraava pamahtaa suoraan allamme, ajatte- lin pujottautuessani naisen ruumiin alle. Käyttäen pukuni nostetta nostin hänet lähelle pintaa oman ruumiini jäädessä kuin kilveksi hänen alleen. Ehdin tehdä vielä joitakin heikkoja uimaliikkeitä ja nähdä jotain uskomatonta ennen kuin kaikki pimeni. Sattuu. Minuun sattui ja halusin vajota takaisin pimeään, sillä siellä ei ollut kipua. Tajunnan aluksi pienenä lepattava kipinä ei kuitenkaan suostu enää sammumaan, vaan voimistuu hiljakseen tuoden mukanaan yhä enemmän kipua. Yritän voihkaista tuskaista oloani, mutta saan aikaiseksi vain tu- kahtuneen röhkäisyn. Päässä humiseva tyhjyys täyttyy verkalleen ajatuksensirpaleista ja tajuan jo kuka olen. Veli Saari Saaresta, mutta missä nyt olen? Yhtenä hyökynä palautuvat mieleeni tapahtu- mat Saaressa ennen suurta pimeyttä. Tajuan myös etten enää ollut siellä, sillä korvissani kuiskutel- leet äänet ovat vaienneet. Makaan vatsallani jonkin pehmeän päällä ja sivuun käännetyn pääni alla on omituisen tuntuinen pehmeä möhkäle. Nenässä tuoksuvat puhtaat lakanat ja minulla on lämmin, suorastaan kuuma. Joka paikkaan sattuu, mutta varsinkin selkäpuolelle. Murahtaen avaan silmäni ja kun näköni hetken kuluttua alkaa tarkentua, näen tuolilla istuvan Siskon. Hän katsoo silmiini hy- myillen. – Huomenta Veikkaseni, hyvinkö sitä voidaan? Yritän vastata jotain, mutta ääneni on yhä pelkkää murinaa, ja tyydyn vain katselemaan Siskoa. Nukahdan, ja kun joskus myöhemmin taas he- Nyt saan jo hiukan ääntäkin ulos suustani. Hiljakseen asiat alkavat selviämään kun kuuntelen siinä maatessani hoitajien, lääkäreiden ja Siskon juttuja. Sisko minut oli jälleen löytänyt. Olin maannut vesirajassa tajuttomana sukelluspuku päällä ja parta nenästä vuotaneen veren sotkemana. Riuskana likkana oli hän jotenkin saanut minut veneeseen ja lähtenyt tuomaan minua mantereelle. Matkalta oli hän sitten soittanut ambulanssin rannalle vastaan. Lääkärit olivat leikelleet suikaleiksi kalliin kuivapukuni ja ihmetelleet verenpurkausten ja ruhjeiden kirjavoimaa selkäpuoltani. Olin ollut rei- lusti alilämpöinen ja seuraavaksi minua oltiinkin lämmitetty takaisin elävien kirjoihin. Sukelluspu- ku oli mitä ilmeisemmin pelastanut henkeni. Ensin suojaamalla minua hurjimmalta paineiskulta, ja sitten pitämällä minua edes hiukan lämpimänä aamun tunteihin jolloin Sisko oli minut löytänyt. Mi- nulla oli pahoja lihaskudosvaurioita, etenkin selkäpuolellani, mutta sisäelimeni olivat ehjät. Joka paikkaan sattui helvetillisesti, mutta kipujen kanssa tuli toimeen kunhan vain valitti tarpeeksi säälit- tävästi. Silloin hoitajat tulivat ja sujauttivat minulle tippaletkun kautta uuden annoksen helpotusta. Kipulääke oli tehokasta mutta tuntui sivuvaikutuksena työntävä pääni täyteen pumpulia ja pilven- hattaroita. Enimmän osan ensimmäistä viikkoa olinkin unessa. Sisko tuntui olevan paikalla aina kun Sairaalassa oloni loppupuolella sain myös sinitakkisia vieraita. Poliisit tulivat ottamaan lausuntoani tapahtumista saaressa. Sain kuulla, että olin jossain vaiheessa huutanut houreissani jotain hukku- vista naisista ja pirunsikiöistä. Poliisit olivat käyneet Saaressakin löytämättä kuitenkaan ketään ja olisinkin ollut hämmästynyt jos olisi ollut toisin. Sepitin virkavallalle tarinan entisen kalankasvatus- laitoksen alapuolisen kalanpaskasedimentin räjäyttämisestä liikkeelle alla olevan hiekkapohjan esiin saamiseksi. Sukelluspuku oli päälläni koska olin ennen räjäytystä sukeltanut merkkaamaan poijuin parhaat paikat räjähdyspanoksille. Ja koska minun oli tarkoitus heti räjäytysten jälkeen sukeltaa kat- somaan paukkujen vaikutusta pohjalietteeseen. Se oli tyylivirhe, sillä eihän sellaisten paukkujen sa- mentamassa vedessä olisi tuntikausiin voinut nähdä edes maskiin kiinnipainettuja omia sormiaan. Selitys meni kuitenkin täydestä, eivät selvästikään tienneet nämä poliisit sukeltamisesta muuta kuin mitä olivat Jacques Cousteaun filmeistä nähneet. Varsinaiset vammani taas olivat syntyneet kun olin aliarvioinut räjähdysten paineaallon laituriin kohdistuvan voiman. Ensimmäinen paukku oli heilauttanut laituria niin, että olin suistunut mereen ja muuta en valitettavasti muistanut. Hiukan enemmän poliiseja kiinnosti miksi olin tehnyt moisia vaarallisia sukellus- ja räjäytystöitä juovuksis- sa, sillä verestäni oli vielä sairaalaan tuotaessakin löytynyt 0,8 promillea alkoholia. Siihen minä en osannut hätäpäissäni vastata muuta, kuin että en tiedä. Keskustelua hiljaisena seurannut Sisko kuitenkin pelasti minut siitä pälkähästä kertomalla juot- taneensa minulle konjakkia löydettyään minut kalpeana ja jääkylmänä sieltä rantakiviltä. - Konjakkia, tajuttomalle? Ihmetteli vanhempi poliiseista ja puisteli päätään epäuskoisena. Siskon pokka kuitenkin piti ja poliisitkin lopulta joko uskoivat häntä tai kyllästyivät sitten jauhamasta asi- asta. Mitään rikollista kun ei ilmeisesti ollut tapahtunut. Konstaapelit varmistivat vielä, että räjäh- teet olivat luvallisia ja että minulla oli asianmukaiset valtuudet niitä käsitellä ja poistuivat sitten lu- vaten palata asiaan mikäli aihetta ilmenisi. Poliisien poistuttua repesi Siskon koko sairaalassa oloni kestänyt tyyneys ja sain kuulla kunniani. – Senkin paskiainen, hän huusi. – Anna olla viimeinen kerta kun joudun sinun takiasi valehtelemaan! Ja jos sinä välttämättä haluat ryypätä itsesi hengiltä, niin mikset saman tien hoitaisi asiaa ampumalla päähäsi reiän! Loppuisipahan se jatkuva huoli siitä mitä sinulle siellä yksinäisyydessä tapahtuu, ja pääsisi heti viettämään hautajaisia. Saataisiin edes yksi Saaren mies kylän hautausmaalle. Mutta ei, sinunkin pitää tehdä parhaasi hävitäksesi sinne sa- maan vetiseen hautaan kuin muutkin meikäläiset! Sitten hän puhkesi hysteeriseen itkuun ja ryntäsi halaamaan minua hokien. – Anteeksi, anteeksi, en minä tarkoittanut, en minä tarkoittanut… Tiesinhän minä, ettei sisko sitä tarkoittanut, mutta tiesin minä senkin mitä hän tarkoitti. Oli totta, ettei kylän hautausmaalla levännyt ensimmäistäkään Saaren miestä. Vaimoja siellä sen sijaan oli pitkä rivi. Niin kauan kuin muistettiin, olivat suvun miehet kohdanneet loppunsa yksinäisillä retkil- lään merelle. Nekin viimeisimmät sukupolvet, jotka olivat yrittäneet olla maanviljelijöitä ja mante- reen asukkeja, olivat lähes poikkeuksetta lähteneet viimeisenä tekonaan ”Saareen kalaan”. Sinne ti- elleen olivat sitten jääneet, kuka vanhana tutisevana ukkona ja kuka vielä miehuutensa voimissa. Melkoinen joukko huhuja ja kuiskaamalla kerrottuja tarinoita oli syntynyt kylällä siitä, ettei sukum- me miehistä ketään oltu jälkeenpäin löydetty edes hukkuneina. Saaristossa oli nimittäin totuttu sii- hen, että monet merelle kadonneista löydettiin aikanaan pöhöttyneinä ruumiina jostain kellumasta. Ei kuitenkaan koskaan ketään meikäläistä, meidän katoamisemme oli aina ollut lopullista laatua. Ainoana vähäisenä poikkeuksena kaavasta oli oma isäni. Tai kyllähän hänenkin poistumisensa oli varsin lopullinen, mutta kuolintapa poikkesi totutusta. Se tapahtui niihin aikoihin kun lohilaitokseni oli juuri selvinnyt kunnialla ensimmäisestä vuodes- taan. Isä jäi metsätöissä puun alle laukaistessaan pahaa useamman puun konkeloa. Renki hänet sit- ten toi tukkireellä kotiin sahailtuaan ensin hänen alaruumiinsa murskanneen rungon poikki saadak- seen hänet pois sen alta. Oli aina ollut päivänselvää, että isä rakasti äitiä enemmän kuin itseään elä- mää. Tiesin senkin, että äidin takia isä oli yrittänyt pysyä pois Saaresta niin paljon kuin vain pystyi. Kaikkien aiempien Saaren miesten vaimojen tapaan äiti nimittäin vihasi Saarta ja sitä ehdotonta otetta joka sillä paikalla oli hänen miehestään. En tiedä mitä äiti siitä siteestä tiesi tai aavisti, sillä asiasta ei koskaan puhuttu kotona. Kuitenkin aina joskus joku perheenjäsen tai kyläläinen erehtyi mainitsemaan jotain, joka liittyi Saaren ja sen asukkien kummallisuuksiin. Silloin antoi hartaan us- kovainen äiti pelkällä katseellaan ymmärtää, ettei hän hyväksynyt tätä keskustelunaihetta. Äidin ta- kia isä oli kieltänyt vaariakin kertomasta meille sisaruksille tarinoitaan Saaresta ja miten siellä ai- koinaan elettiin. Koska vaari ei mitenkään voinut olla kertomatta juttujaan, ratkaisi hän asian kunni- oittamalla kieltoa vain silloin kun paikalla oli meidän lasten lisäksi joku muukin ihminen. Uskon, että isä ja ehkä äitikin tiesi asiasta, mutta sekin kuului niihin asioihin joista ei puhuttu. Ja vaikka vaari ei koskaan kieltänytkään meitä lapsia kertomasta kenellekään että hän rikkoi isämme kieltoa, ei meille milloinkaan tullut edes mieleen niin tehdä. Siinä isä sitten makasi tukkireessä talomme pihalla. Koko alaruumis outoon asentoon vääntyneenä ja veri suusta valuen, hoki hän vain yhtä asiaa. – Saareen, viekää heti Saareen. Välillä hän yski suu- ria veriklönttejä ja haukkoi henkeä kuin hukkumaisillaan ja jatkoi sitten taas. – Täytyy mennä Saa- reen. Pakko, auttakaa. Nostakaa ylös ja viekää saareen. Pihalle hiukan muiden jälkeen ehättänyt vaari alkoi välittömästi saman messun. – Poika täytyy saada saareen ja pian. Auttakaa minua nosta- maan se veneeseen, nyt on kiire. Kun äiti vain komensi renkiä soittamaan sairasautoa, tuli vaari ai- van hulluksi kiihkosta. – Ei mitään sairasautoja! Pojan täytyy päästä Saareen ja nopeasti. Etkö sinä tajua mitään? Haluatko sinä tappaa sen? Äidin ilme kävi tiukaksi kun hän kuuli vaarin viimeiset sa- nat ja hän komensi uudestaan renkiä soittamaan ambulanssia. Silloin vaari yritti itse alkaa retuut- tamaan isää ylös reestä ja huusi ja meuhkasi että. – Minä en anna ainoan poikani kuolla mantereella, en ikinä. Häntä ei haudata matojen ruuaksi puisen ristin alle niin kuin kuivanmaan kaksijalkaisia, EI IKINÄ! Meidän täytyi siskon ja äidin kanssa tosissamme pidellä tuota yli kahdeksankymppistä uk- koa, että saimme estettyä häntä. Silloin vaari äkkiä lysähti maahan kuin kaikki voima olisi paennut hänestä ja alkoi itkeä ähisevää vanhanmiehen itkuaan. Äiti meni nyt yhäkin Saareen pääsyä anelevan isän luo ja otti häntä käsistä kiinni. Isä katsoi häntä silmiin ja sanoi. – Rakkaani, sinä tiedät että minun täytyy päästä sinne. Sinä tiedät sen, ja sinä tiedät miksi on niin. Äiti katsoi isää tuskaisen näköisenä kyynelten ryöpytessä hänen silmistään ja vastasi. – Minä rakastan sinua, olen aina rakastanut. Ja sen takia minun täytyy tehdä niin kuin mielestäni on oikein ja sinulle hyväksi. Me emme elä enää pimeällä keskiajalla, vuosituhat lähestyy loppuaan. Minä uskon, että kaikenlaisen pakanuuden täytyy väistyä ja Jumalan rakkauden valon täytyy päästä paistamaan sinnekin mihin se ei ole ennen yltänyt. Sen kuultuaan isä vaikeni ja painoi katseensa. Kun sairasauto sitten tuli, nousi äitikin sen kyytiin saattamaan isää. Äiti sitten palasi seuraavana päivänä ja kertoi isän yöllä kuolleen. Kun hautajaisia ruvettiin järjestämään, tuli vaari hyvin nöyränä äidin luokse. Hän pyysi hartaasti tä- tä täyttämään toiveen jonka isä kuulema oli hänelle joskus uskonut. Äiti kuunteli vaarin asian ja vaikka meillä päin ei sellainen tapana ollutkaan, niin kaikkien yllätykseksi hän suostui polttohau- taukseen. Minä taisin olla ainut joka sattui juuri sillä hetkellä katsomaan vaariin ja näkemään hänen ilmeensä kun äiti antoi suostumuksensa. Niinpä taisinkin sitten olla ainut joka arvasi sen vanhan kelmin suunnittelevan vielä jotain isän varalle. Kun isää sitten siunattiin kylän kirkossa, ei vaari ol- lut paikalla. Ensimmäinen kerta se olisi ollutkin. Edes oman vaimonsa hautajaisiin ei hän aikoinaan ollut suostunut lähtemään. Hautaustoimiston auto vei sitten isän kaupunkiin krematoitavaksi ja meidän oli myöhemmin määrä perheen kesken peitellä uurna hautaan. Kun krematoriosta sitten soi- tettiin, kävi äiti taksilla hakemassa uurnan kaupungista. Seuraavana aamuna oli meidän määrä käydä asettamassa uurna kirkonmaalle valmiiksi kaivettuun hautaan. Mekkala oli melkoinen kun huomattiin uurnan olevan poissa. Kun äiti tajusi vaarinkin ka- donneen, kimmastui hän aivan hurjaksi. – Se vanha pakana on tietysti lähtenyt sinne teidän kirot- tuun Saareenne isänne tuhkan kanssa! Nyt sinä Veli lähdet oitis hänen peräänsä ja tuot ainakin isäsi kotiin, sen vanhan hölmön kanssa saat tehdä niin kuin parhaaksi näet, raivosi äiti. Laitokseni yh- teysveneeksi ostetulla nopealla tuulilasiveneellä ei matka Saareen kauaa kestänyt. Jo kaukaa näin laiturissa vaarin puisen perätuupparin, ukkoa itseään ei vain näkynyt missään. Saatuani oman ve- neeni köydet kiinni laiturin pollareihin, huomasin laiturilla tinaisen tuhkauurnan. Uurna oli tyhjä viimeistä tuhkan murenaa myöten. Etsin turhaa läpi koko saaren ennen kuin palasin tyhjän uurnan Vaarista ei kuultu sen koommin ja oikeastaan oli siis isäkin lopulta seurannut suvun perinteitä tässä kuolemisasiassa. Jotenkin se tuntui ainoalta oikealta paikalta hänen tuhkalleen ja huomasin, että Sis- ko ajatteli samoin kuin minäkin. Äitikin ilmeisesti tiesi aatteistamme sillä hän kävi lähes puhumat- tomaksi ja vietti lähes kaiken aikansa kirkossa rukoillen. Kotona ollessaankin hän koko ajan luki vanhaa raamattuaan ja rukoili ahdistuneen näköisenä. Kun Siskon kanssa yritimme tarjota myötä- tuntoamme, tyrmäsi hän sen tykkänään ja vain kehotteli meitäkin rukoilemaan omien sielujemme puolesta. Siihen oli kuulemma aihetta jotta emme suistuisi sukumme pakanalliseen kiroukseen. Sen enempää hän ei suostunut siitäkään asiasta puhumaan. Me saatoimmekin vain seurata kuinka hän nopeasti heikkeni niin hengeltään kuin ruumiiltaankin. Uskon hänen sisimmässään olleen epävarma siitä, tekikö hän oikein evätessään isältä pääsyn Saareen kuolemaan. Tuo epävarmuus kai sitten raastoi hänen sielunsa niin rikki, että hän vain kuihtui hiljakseen kunnes nukkui omaan sänkyynsä vajaa vuosi isän kuolemasta. Tällä kertaa järjestettiin tavalliset hautajaiset ja hän sai tuoreen kum- mun siihen riviin jota kyläläiset kutsuivat nimellä ”Saaren leskien kalmisto”. Sairaalasta pääsin makoiltuani siellä kolmisen viikkoa. Lihakseni olivat edelleenkin todella kipeät ja koko selkäpuoleni oli yhtä suurta sinelmää. Kun lääkäri kirjoitti kotiutuspapereitani kysyi hän mi- nulta käytinkö runsaasti alkoholia. Kipulääkkeet joita hän minulle aikoi kotiin kirjoittaa, saattaisivat nimittäin saada alkoholin kanssa nautittuina minut yrittämään lentämistä tai veden päällä kävele- mistä. Vastasin, että olin joskus kyllä alkoholin kanssa lätrännyt, mutta olevani nykyään täysin rai- tis. Sanoessani sitä, tajusin omaksikin hämmästyksekseni sen olevan ehdottomasti totta. Sisko ei ot- tanut kuuleviin korviinsakaan kun esitin aikovani palata Saareen, joten lupasin majoittua muuta- maksi päiväksi kotiin hänen luokseen. Toisena iltana hänen luonaan kun istuksimme olohuoneessa lukien kumpikin omaa kirjaamme, nousi hän äkkiä ja poistui huoneesta. Melkein heti palattuaan laski hän pöydälle froteepyyhkeen johon oli kääritty jokin esine. – Mikä tämä on, se löytyi vierestäsi rannalta, kysyi hän hiljaa ja avasi pyyhkeen. Tunsin kylmän kauhun laskeutuvan sieluuni kun tuijotin tuota todistetta siitä, että juoppohulluuden houreiksi jo it- sekin leimaamani kammotus ei ollutkaan oman ryyppäämisestä sairastuneen mieleni luomus. Käsi oli jo kuivettunut niin, että pitkät teräväkyntiset sormet olivat vääntyneet kammottavaan koukkuun. Sormien väliset suomunahkaiset uimapoimut olivat kiristyneet tiukoiksi mustiksi kalvoiksi ja poikki leikkautuneesta ranteesta törrötti pätkä mustunutta luuta. Nieleskelin suuhuni pyrkivää sappea ja yritin pidätellä vellovaa vatsaani kääntymästä nurin. En heti saanut sanaakaan suustani ja siinä hen- keä haukkoessani suorastaan kuulin kuinka päässäni napsahti. Muutamia asioita loksahti oikeille paikoilleen ja ajatukseni rupesivat kerimään auki erästä tarinaa jonka vaari oli kertonut kun olimme Siskon kanssa suunnilleen kymmenen vanhoja. Omituista kyllä, tarina kelautui mielessäni auki vaarin rauhallisen tuhisevalla äänellä. –Minun vaa- rini isä, aloitti hän mielessäni. - Oli eräänä keväänä onnistunut ”pelastamaan” Saaren läheisyyteen haaksirikkoutuneen laivan lastista muun muassa venelastillisen nassakoita jotka sisälsivät raakaa paloviinaa. Se olikin sitten suistaa koko Saaren asukkaineen suureen onnettomuuteen. Viina ei ole koskaan sopinut yhdellekään Saaren miehelle, sillä viinapiru on aina saanut heidät paljon helpom- min valtaansa kuin muita ihmisiä. Hän alkoi kuitenkin naukkailla tuota kallista ainetta jota oli nyt niin onnekkaasti joutunut ylen määrin hänen haltuunsa. Juopottelu jatkui yltyen koko kesän ja syk- syn tullen ei isäntä enää muuta tehnytkään. Talon muu väki sai yksin hoitaa kalastusta ja muita ta- lon töitä. Aluksi kalastus antoikin runsasta saalista totuttuun tapaansa. Mitä pidemmälle syksy ja isännän juopottelu kuitenkin etenivät, sitä pienemmäksi kävivät saaliit. Saarella alkoi esiintyä kai- kenlaista muutakin kiusaa ja onnettomuutta, eikä ilkivallantekijää saatu kiinni. - Isännän juoppous oli jo etenemässä täydeksi hulluudeksi ja silloin vanhat tajusivat asioiden laidan. Saaren valtiaan se- koava järki oli houkutellut paikalle vesihiiden. Tarinat kertoivat niin joskus ennenkin käyneen ja ettei kirous hellittäisi ennen kuin isäntä itse rohkenisi kääntyä piinaajaansa vastaan. Edes heimo, ku- ten vaarilla oli tapana hylkeitä tarinoissaan kutsua, ei voinut Saarelaisia auttaa jos isäntä itse ei saisi - Isäntä ei kuitenkaan halunnut käydä kiduttajaansa vastaan, vaan yritti entistä innokkaammin hu- kuttautua paloviinaan. Vasta kun hän tapasi eräänä yönä nuoren poikansa hiipimästä ulos seinältä alas kurottamansa hyljekeihään kanssa, havahtui hän taas järkiinsä. Poika kertoi itkien juopuneelle isälleen, että hänen aikeensa oli ollut tappaa hiisi joka vainosi hänen isänsä henkeä. Silloin huusi isä kuin suuresta tuskasta ja siepaten keihään pojaltaan juoksi hän pimeään yöhön. Koko talonväki oli herännyt meteliin ja kuunteli nyt ulkoa kantautuvaa isännän raivoisaa huutoa ja epäluoman villiä kirkunaa. Talon vanhaisäntä seisoi vuolaasti itkien oven edessä ja esti ketään menemästä poikansa avuksi. Aamulla löytyi rantakalliolta kuollut hiisi keihäs vatsassaan. Sen vihreä veri oli mereen va- luessaan värjännyt rantakallioon vihreän juovan. Totta onkin, että kalliossa on yhäkin sellainen juo- va ja silloin lapsina pidimme sitä varmana todisteena vaarin tarinan todenperäisyydestä. – Saaren isäntää ei kuitenkaan milloinkaan löytynyt ja talonväki siunasikin sen johdosta hänen pelastumis- taan joka palautti kalaonnen Saarelaisille, lopetti vaari tarinansa arvoitukseen jota hän tapansa mu- Olin kai istunut siinä mietteissäni hyvän tovin sillä Sisko katsoi minua hyvin odottavan ja huolestu- neenkin näköisenä. – Se on vesihiiden käsi, vastasin hänen esittämäänsä kysymykseen. Siitä sukeu- tui keskustelu joka kesti sen illan ja vielä seuraavan päivänkin. Aluksi kerroin hänelle kaiken koke- muksistani Saaressa sinä kesänä ja syksynä. Aloitin kertomalla Saarella aina kuuluvasta ”supinasta” vaikka tiesin Siskonkin sen aina kuulleen. Lopetin kuvaamalla muistikuvani ennen kuin kaikki pi- meni kolmannen pommin iskuun silloin viimeisenä iltana. - Viimeiset asiat jotka muistan, olivat ui- den hinaamani naisen lihasten äkillinen jännittyminen kun hän siinä minun sylissäni alkoi tulla ta- juihinsa. Hän rimpuili heikosti ja päästeli melodisia, heikkoja ääniä. Äkkiä hän kohotti alaruumiinsa lamppujen valaisemaan näkökenttääni. Hetken sain katsella tummien laikkujen ja viivojen marmo- roimaa harmaakarvaista alavartaloa joka päättyi leveään, vettä tippuvaan hylkeenpyrstöön. Sitten ilmeisesti räjähti taas ja pimeys tuli, lopetin juttuni. Siskokaan ei sanonut mitään pitkään aikaan. Kun hän lopulta taas puhui, sanoi hän vain. – Kunpa vaari olisi täällä. Jatkoimme keskusteluamme palauttamalla mieliimme kaikki muistamamme tarinat jotka vaari oli meille aikoinaan kertonut. Niitä kerratessamme alkoi mieliimme hahmottumaan jotakin, jonka ole- massaolon olimme aiemminkin aavistaneet. Nyt kasvaessaan yhdeksi kokonaisuudeksi, tuntui se edelleenkin liian uskomattomalta ollakseen totta. Tuo uskomattomin ajatusrakennelmamme tuntui vain selittävän parhaiten kaikki sukuumme liittyvät omituisuudet. Neuvonpitomme jälkeen minä tiesin täysin varmasti, että minun täytyisi lähteä jälleen Saareen. Siskokin tiesi sen, sillä hän vastusti lähtöäni hyvin laimeasti vaikka huoli puolestani olikin aitoa. Hyvästellessään minua talon veneran- nassa pysäytti hän vakavan näköisenä minut vielä, juuri kun olin astumassa veneeseen. – Minun täytyy kertoa sinulle vielä eräs asia, hän sanoi hiljaisella äänellä. - Sinun ollessasi sairaalassa kävin eräänä päivänä Helsingissä tapaamassa Raijaa. Ihmettelin mitä asiaa hänellä oli ollut entiselle vai- molleni ja hän vastasi. – Raija oli jostain kuullut sinun olevan vakavasti loukkaantuneena sairaalas- sa ja soitti minulle kutsuakseen minut käymään. Hänellä oli kuulemma jotakin sellaista asiaa jota hän ei halunnut puhelimessa kertoa, eikä hän halunnut tulla käymään täällä. Sovimme tapaamisesta stadionin puistossa. Koska olin hiukan etuajassa, istuin penkille odottamaan. Hän ilmestyi paikalle tytärpuolesi ja pienen rattaissa istuvan pojan kanssa. – Kun katsoin pojan silmiin, ei hänen enää olisi tarvinnut edes kertoa minulle asiaansa. En tiedä mi- ten onnistuit asian hoitamaan silloin konkurssisyksynä, mutta sinulla on nyt Helsingissä suloinen pieni poika. Raija antoi minun päätettäväkseni kertoisinko sinulle. Hän korosti moneen kertaan ettei hyväksyisi sinulta mitään elatusapuja ja sanoi kertovansa pojallekin sinusta vasta tämän aloitettua koulun. Poika saisi sitten itse päättää tahtoiko ottaa isäänsä yhteyttä. Tätä päätöstään hän toivoi si- nunkin kunnioittavan, lopetti Sisko puheensa. Äänettömänä halasin Siskoa ja astuin veneeseen aja- en pois sanaakaan sanomatta. Minä tiesin ettei minun tarvinnut sanoa mitään. Kuten aina ennenkin, Sisko tiesi sanomattakin miltä minusta tuntui. Oli joulukuun alkupäiviä kun palasin Saareen. Astuessani laiturille hätkähdin, sillä supinoiden kuo- ro räjähti pääni sisällä samalla hetkellä kun jalkani tapasi laiturin. Se oli nyt voimistunut ennen ko- kemattoman kovaksi. Sorina oli kuitenkin sävyltään ystävällistä, Saareen paluustani iloitsevaa, ja tahtoi toivottaa minut tervetulleeksi. Päästyäni rantakalliolle seisahduinkin siihen ja päätäni nyökä- ten sanoin. – Kiitos ystävällisistä toivotuksistanne, on ilo palata tänne nyt kun ymmärrän hiukan enemmän. Päässäni solisi iloinen nauru ja puheensorina vaikeni hiljaiseksi kohinaksi. Se ei uskoak- seni enää ollut edes minulle tarkoitettua, vaan ainoastaan ”kuiskuttajien” keskinäistä rupattelua. Sei- soin yhä paikoillani kun tunsin jonkun tuijottavan minua. Nostin katseeni ja näin saunan kuistilla seisovan metrin pituisen partaisen ukon. Hänen nuttunsa oli jotain karkeaa värjäämätöntä kangasta, ehkä pellavaa ja jalassaan hänellä oli tuohivirsut. Nuttu oli vyötetty köydenpätkällä ja vyöllä roikkui tuohinen tuppi puukkoineen. Ukko viittoi ystävällisen näköisenä minua tulemaan saunalle. Vaarin tarinoista arvasinkin kenen kanssa olin nyt tekemisissä ja kumarsinkin kohteliaasti kurttunaamai- selle ukolle sanoen. – Kiitoksia hyväntahtoisesta kutsustanne arvoisa herra saunatonttu. Ukon sil- mät iskivät naurunkipinöitä hänen hymyillessään ja hän hävisi saunan ovesta sisään. Varovasti as- telin saunalle ja näin ensimmäiseksi kuistilla säkkikankaan päällä makaavan lohen. Vain pari kertaa eläissäni olin nähnyt niin suuren lohen, enkä niin kaunista koskaan ennen. Sen täytyi painaa näin perattunakin lähes kolmekymmentä kiloa ja muodoltaan se oli kuin täydellisen sutjakka hopeanhoh- toiseksi lihaksi tullut uimisen unelma. Lohta tutkiessani huomasin myös, että sen sisälle ja pinnalle oli huolella ripoteltu kattava kerros karkeaa merisuolaa. Silmiinpistävintä oli kuitenkin lahjan - antajan kaunis signeeraus. Kalan peräaukon ja pyrstön välissä oli leveä hylkeen hammaskaarien jäl- Vein vähät tavarani mökille ja laadin uuniin iloisesti räiskäävän tulen lämmittämään tupaa illaksi. Palasin saunalle ja nostin yhä kuistilla olevan lohen säkkiin käärittynä syliini. Saunan ovella pysäh- dyin kuitenkin hiukan empien. Ratkaisin asian koputtamalla itselleni hymähtäen oveen ja astuin si- sään. Eipä näkynyt sen enempää tonttuja kuin muitakaan menninkäisiä. Valitsin kiukaan viereisestä pinosta suurimman savustuskoukun ja työnsin sen kalan suusta sisään sen avonaiseen vatsaonte- loon. Painelin vielä savustuskoukun alapään terävät väkäset sen selkälihoihin molemmin puolin sel- kärankaa ja nostin ähkäisten kalan savustusvartaaseen koukusta roikkumaan. Hain vielä ulkoa sen alle puhtaan tippurasvakaukalon ja rupesin sytyttämään tulta kiukaaseen. Kun sain tulen hyvin pala- maan niin pienensin vielä savuräppänät sopivaan asentoon ja pakenin ulos sankkaa sauhua. Ulkona aloin jotain tehdäkseni sahaamaan ja hakkaamaan haloiksi suuri leppätukkeja joita oli suuri läjä halkoplaanin vieressä. Useita kertoja iltapäivän mittaan huomasin kuinka savu tuprusi taivaalle vä- lillä avatusta saunan ovesta jonka jälkeen alkoi räppänöistä syytää taas entistäkin sakeampaa savua. Tajusin, että tällä kertaa ei minua kaivattaisi puita kiukaan alle lisäämään, joten tyydyin vain ru- okkimaan tuvan uunia halonhakkuuni lomassa. Hämärä laskeutui aikaisin niin kuin siihen aikaan vuodesta kuuluukin ja siirryin mökkiin iltaani ku- luttamaan. Kun sitten jossakin vaiheessa iltaa kuulin ovelta rivakan koputuksen, tiesin heti mitä se merkitsi. Otin mukaani pellavaisen pyyhkeen ja astelin myrskylyhdyn valossa saunalle. Lohi oli nostettu kuistin pöydälle jäähtymään ja levitti huumaavan herkullista tuoksuaan ympäröivään il- maan. Vaivalloisesti nieleksien hillitsin kuitenkin haluni maistaa ja riisuuduttuani astuin saunaan. Koska saunamme löylyt ovat aina olleet hyvät, saattoi tämänkertaisia löylyjä kuvata vain vieläkin paremmiksi. Jäähdyttelin monta kertaa savulohentuoksuisella kuistilla ja palasin taas löylyyn. Kun lopulta olin saanut tarpeekseni, peseydyin ja kuivateltuani vielä hetken kuistilla puin taas vaatteet päälleni. Lihaksiani viikkokausia piinannut jomotus ja jäykkyys oli poissa ja tiesin ettei se enää pa- Oli aika käydä kalan kimppuun. Pöydälle kalan viereen oli katettu kuin kokeeksi myös avaamaton pullo kirkasta viinaa. Ajatuksissani avasin pullon ja lorotin pöydällä olevan suuren pahkakuksan lä- hes puolilleen. Sitten tajusin mitä olin tekemässä ja hiljennyin kuuntelemaan, että eikö minun todel- lakaan enää tehnyt sitä mieli. Varmemmaksi vakuudeksi nostin vielä kuksan nenäni alle ja nuuhkai- sin kirkkaan viinan pistävän polttavaa lemua. Inhon puistatuksesta vavahtaen laskin kuitenkin astian takaisin pöydälle ja kävin kalan kimppuun. Sanottakoon siitä ateriasta vain, että yksinkertaisuudes- taan huolimatta edusti sekin täydellistä nautintoa. Kun olin varma etten itseäni repimättä saisi kiilat- tua vatsaani enää palastakaan mitään, leikkasin vielä suuren kalan puoliksi. Kääräisin kalan taka- osan taas kankaaseen ja nostin sen kainalooni. Etupään jätin pöydälle viinamukin viereen ja sanoin kuuluvasti. – Kiitos saunan lämmittäjälle ja kalansavustajalle ja toivottavasti nautitte löylystä ja kestistä yhtä paljon kuin minäkin olen saanut nauttia. Astelin takaisin mökkiin ja asetuin yöpuulle. Joskus yöllä herään säpsähtäen ja nousen oitis istumaan sängynreunalle. Olen aivan virkeä ja höris- telen korviani kuullakseni paremmin hiljaisen äänen johon olen herännyt. Se kantautuu ikkunasta jonka olin jättänyt illalla hiukan raolleen koska olin erehtynyt jälleen lämmittämään liikaa tuvan suurta leivinuunia. Hiivin ikkunan luokse ja avaan sen kokonaan katsoen lähes täyden kuun valaise- maan kirkkaaseen yöhön. Nyt paljon selvemmin kuuluva ääni on nousevaa ja laskevaa, kauniin me- lodista sanatonta laulua. Koetan tähyillä suuntaan josta arvelen äänen tulevan, mutta rannan tuuheat käkkyrämännyt peittävät näkyvyyden. Astuessani hätäisesti pukeuduttuani ovesta ulos, tajuan ”su- pisijoiden kuoronkin” nyt hiljentyneen. Varovasti astelen rantaan. Seisahdun suuren männyn alle ja katson merelle josta hiljainen laulu kuuluu. Siellä, kivenheiton päässä rannasta, on vähäinen meres- tä pilkistävä kivi. Sen päällä istuu tyttö ja laulaa. Väkevänä oivalluksena tajuan katselevani hänen tosihahmoaan, enkä sitä toista, jossa he yleensä ihmisille näyttäytyvät. Pitkät ruskeat hiukset verho- avat kuun valossa hehkuen paljaan yläruumiin. Vyötäröstä pyrstönä jatkuva alaruumis lepää kivellä leveän pyrstöevän hipoessa meren pintaa. Syliin lasketut kädet pitelevät jotain pientä kielisoitinta jolla hän säestää itseään. Ja minun Hyljetyttöni laulaa. Laulu on riipaisevan kaunista ja vaikkei siinä sanoja olekaan, ymmärrän sen kertovan ikävästä ja kaipauksesta. Ilman epäilyksiä ymmärrän myös, että se on minulle laulettu. Se sisältää sanattoman kutsun ja kehotuksen, olematta kuitenkaan lainkaan käskevä, tai edes vaativa. Tunnen, että kutsuun vastaaminen on tähänastisen elämä voimallisin halu, mutta samalla tunnen riipaisevan selvästi muu- takin. En ole siihen valmis, en aivan vielä. Kuuntelen äänettömänä, mielenliikutuksen nostamat kyyneleet silmissäni laulun loppuun. Havahdun vasta kun tyttö laulunsa lopetettuaan liukuu hiljaa veteen ja katoaa märkään kotiinsa. Vasta nyt huomaan rannalla olleen melkoisesti muitakin kuun- telijoita. Pienen matkan päässä minusta näen ryhmän jossa on eilinen saunanlämmittäjänikin. Kaik- ki ryhmässä seisojat eivät suinkaan ole partanaamoja vaan joukossa on myös naisväkeä. Joka puo- lella näen myös nyt liikkeelle lähteneitä, polveeni ulottuvia otuksia jotka muistuttavat lähinnä tak- kuisia karvapalloja. Kuin yhteisestä sopimuksesta kerääntyvät kaikki rannalla olijat nyt suureksi joukoksi eteeni ja kiihkeä ”supatus” täyttää taas pääni. ”Tonttujen” ryhmä tekee tilaa joukostaan eteeni astuvalle ukkelille joka seisahtuen kumartaa minul- le jäykästi. Ukkelin siististi harjattu parta ulottuu sen omiin polviin ja minuun katsovista tummista silmistä heijastuu vuosisatainen arvovalta ja tietämys. Hänen siisti, valkopäärmeinen vihreä nuttun- sa on kirjailtu kauniilla ompeleilla. Nappeina on kultaiset männynkävyt. Nahkaisen lakin reunus on jotakin vaaleaa turkista ja sama karva reunustaa myös nahkasaappaiden varrensuita. Yhä minua sil- miin katsoen avaa vanhus suunsa ja sanoo jotain minulle oudolla kielellä. ”Saunatonttu” astuu nyt vanhuksen viereen ja sanoo. – Patriarkka tervehtii Saaren isäntää ja sanoo tämän voivan levollisin mielin lähteä sitten kun tietää oikean ajan tulleen. – Hän lupaa myös väkensä kera huolehtia isännän perillisestä, kun tämä aikanaan astuu Saareen ottamaan haltuun perintöosansa ja täyttää vuorostaan sukunsa ikiaikaisen sopimuksen pikkuväen ja heimon kanssa. Edelleenkin melko hölmistyneenä kumarran vuorostani syvään vanhukselle ja sanon. – Kiitän kun- nioitettua patriarkkaa hänen ystävällisistä sanoistaan ja kiitän häntä ja hänen väkeään niin menneistä kuin tulevistakin palveluksista sukuani kohtaan. ”Saunatontun” hyväksyvästä ilmeestä ja pikaisesta silmäniskusta arvaan valinneeni oikeat sanat, vaikka ymmärränkin vain osittain mistä tässä oikein puhutaan. ”Saunatontun” käännettyä sanani, nyökkää vanhus minulle vielä hyväksyvästi ja paikal- laan kääntyen astelee arvokkaasti männikköön ja katoaa. Samassa huomaan seisovani yksin ja kyl- missäni kuutamossa kylpevällä rannalla ja luikin minäkin kiireesti takaisin sisään. Vuoteeseen aset- tuessani arvelen loppu yön menevän tapahtunutta miettiessä. Havaitsen sen vääräksi luuloksi vasta, kun ikkunasta naamaani paistava aurinko herättää minut häpeällisen myöhään seuraavana aamuna. Nautin aamiaiseksi yhäkin verrattoman hyvältä maistuvaa palvilohta ja tallustelen pakkasilmassa saunaan aamupesulle. Savukalan puolikas on poissa ja kuksakin kajottaa tyhjänä siistityllä pöydällä. Hyvin näyttää maistuneen. Yhäkin lämmin kiuas viekoittelee lauteille ja aamupesuni muuttuukin kunnon löylyiksi. Kun olen suorittanut ”aamutoimeni” , käyn hakemassa veneestä erään käärön ja bensakanisterin alkaakseni toimeen jonka lupasin Siskon pyynnöstä suorittaa. Astelen sen rantakal- liolla olevan vihreän ”hiiden veriraidan” luokse ja avaan kangaskäärön. Pudotan ranteesta amputoi- tuneen mustan käden vihreälle kalliolle ja jään odottaen katsomaan josko mitään tapahtuu. En tiedä mitä odotin, mutta olen jotenkin pettynyt kun mitään ei tapahdu. Alan lorottaa kanisterista bensiiniä käden päälle vaikka niin erikoislaatuisen esineen tuhoaminen tuntuukin tyhmältä. Se on kuitenkin vääjäämätön todiste siitä, että sain räjäytyksilläni aikaan myös toivotun tuloksen, enkä pelkästään lähes tappanut ”omaa hyljetyttöäni”. Juuri kun hapuilen tulitikkua askista huomaan kuivettuneiden sormien alkaneen heikosti nytkähdel- lä bensalätäkössä. Kiireesti raapaisen tulta ja nakkaan tikun lätäkköön. Humahtaen syttyvä tuli saa minut vaistomaisesti sulkemaan silmäni hetkeksi. Kun taas avaan ne, niin huomaan tulen keskellä makaavan jäsenen kouristelevan rajusti kuin tulesta pois pyrkien. Sitten tuli tarttuu todenteolla itse käteen ja se alkaa palaa kirkkaan vihreällä liekillä tupruttaen ympärilleen samanväristä kitkerää sa- vua. Kun tuli sammuu, on siitä jäljellä vain pieni lätäkkö vihreää limaa joka jähmeästi valuu kohti merta. Haen laiturilta ämpärillisen vettä ja huuhdon viimeisetkin merkit siitä kammotuksesta sinne, mistä se oli tullutkin. En tiedä miksi Sisko piti tätä niin tärkeänä, mutta nyt se on tehty. Palaan Nyt on taas yö ja minä kirjoitan tätä tuvan suuren pöydän ääressä kaasuvalon loisteessa. Ulkona sa- taa hentoa pakkaslunta ja on Joulukuun viidennen päivän loppupuoli. Heti puolen yön jälkeen tulee kuluneeksi 43 vuotta siitä, kun minä ja pikkusisko synnyimme peräkkäin tähän maailmaan. Se oli ollut silloin valtava ihmetyksen aihe koko kyläkunnalle. Saaren miehet eivät koskaan ennen olleet saaneet kuin yhden jälkeläisen elinaikanaan, eikä koskaan yhtään tyttöä. Vaari oli kuitenkin rauhoi- tellut suunniltaan olevaa isäämme. – Tällekin tapahtumalle on varmasti jokin hyvä syy, vaikka se ei vielä meidän tiedossamme olekaan. Isä oli lopulta rauhoittunut, ja niin oli suvussamme ensimmäiset kaksoset kautta aikojen. Siskon syntymän tarkoituksesta minulla ei vieläkään ole tietoa, mutta omastani minulla on jo enemmän kuin vahva aavistus. Tänä yönä on allakan mukaan täysikuu ja olen varma, että saan nytkin kuulla laulua. Tunnen viimeöisen epävarmuuteni nyt poistuneen sydä- mestäni, ja tällä kertaa aion vastata kutsuun. Tämän olen kirjoittanut sinullekin Sisko, mutta ennen kaikkea sinulle poikani, jota en koskaan saa- nut tavata. Ellei sitten joskus, kun tulee sinun poikasi vuoro astua remmiin…. Uskon nimittäin, että niin sinun, kuin sinun tulevan poikasi, ja hänenkin poikansa jne. kaikkien kohtalo on sidoksissa tä- hän Saareen. Niinpä olen varma, että mitä maailma sinulle tarjoaakin, saavut kerran tähän paikkaan. Otat vastaan perintöosasi ja etsit täältä oman totuutesi. Omani uskon nyt löytäneeni. Hyvästi poi- kani, ja hyvästi Siskoni, ja pidäthän huolta siitä, että poikani kerran lukee nämä sivut. Laulu on alkanut taas kuulumaan ja se on vieläkin kauniimpi kuin eilen. Sydämeni vastaa siihen ha- lulla ja onnen tunne täyttää minut. En saata enää odottaa, minun täytyy kiiruhtaa hänen luokseen. Hyvästi, kenties joskus kohtaamme siellä. Saaressa 6.12.1989 klo. 00.30. Veli Saari Saavuin Saareen aamulla heti kun alkoi hiukankaan nähdä. Tapasin mökin tyhjänä ja näin tuvan pöydällä tämän kirjeen. Yöllä sataneen ohuen lumipeitteen ansiosta saatoin helposti seurata veljeni jälkiä rantaan. Kymmenen metriä ennen rantaviivaa oli hän pysähtynyt ja riisunut kaikki vaatteensa. Ne löytyivät paikalta siistissä kasassa. Paljaiden jalkojen lumeen jättämät jäljet johtivat sitten ran- nalle, johon hän jäljistä päätellen oli käynyt makaamaan. Lumessa oli sitten piehtaroitu aika rajusti. Makauspaikan ja meren välissä on pakkasen ja meren muovaama suuri jääteli. Sen yli hän oli ryö- minyt käsillä itseään vetäen. Jäätelin reunan lähellä, josta hän on alaruumiillaan ponnistaen pudot- tautunut mereen, löytyi puhtaasta lumesta vielä kaunis, leveä pyrstöevän jälki. Kuten Velikin kirjeessään sanoi, en minäkään tiedä mikä minun syntymiseni tarkoitus on. Aion kui- tenkin jäädä Saareen ja kirjoittaa ylös kaiken mitä vielä muistan vaarin kertomista tarinoista. Sitten käyn mantereella vielä sen verran, että huolehdin Saaren, sekä kaiken Veljen ja minun kirjoittamani joutuvan aikanaan hänen poikansa haltuun. Palattuani Saareen aion tänne myös jäädä. Toivon saa- vani selville kuka olen ja uskon sen selviävän täällä. Niinhän kävi veljellenikin ja myös kaikille su- vun miehille ennen häntä. Ehkä minuakin kohtaa myös se onni, että löydän täältä sen kumppanin jo- ta en neljässäkymmenessäkolmessa vuodessa löytänyt kaksijalkaisten keskuudesta.

Source: http://www.vesa-peltoluhta.ehdolla.fi/files/vesa-peltoluhta.ehdolla.fi/tiedostot/alku1.pdf

Doi:10.1016/j.emcgo.2005.07.00

EMC-Gynécologie Obstétrique 2 (2005) 227–237 Petits maux de la grossesse Discomfort during pregnancy J.-M. Thoulon * Professeur honoraire de gynécologie obstétrique, Université Cl. Bernard Lyon I, 14, rue Duviard,69004 Lyon, France MOTS CLÉS Résumé Entre 45 et 89 % des femmes enceintes ont des nausées et des vomissements. Le traitement est diététique (boissons lég

Microsoft word - 75silviaalvarez.doc

REVISTA ACADÉMICA DE LA FEDERACIÓN LATINOAMERICANA DE FACULTADES DE COMUNICACIÓN SOCIAL La Guerra en la Frontera llega a las pantallas televisivas: el tema de inmigración indocumentada a Estados Unidos Silvia Alvarez Curbelo Ph.D. Escuela de Comunicación - Universidad de Puerto Rico salvarezcurbelo@gmail.com De un modo más general, creo que la retórica va a ser una disciplin

Copyright © 2010-2014 Medicament Inoculation Pdf